Huonekalut ja löytöesineet

Antiikkihuonekaluja kuvataan usein tyylikauden mukaan: ”Chippendale”, ”Sheraton”, ”Regency”. Nämä sanat kuvaavat ulkonäköä, usein julkaistujen mallikirjojen pohjalta, ja niitä on käytetty huonekaluihin, jotka on valmistettu kauan alkuperäisten suunnittelijoiden työskentelyn jälkeen. Thomas Chippendalen Director vuodelta 1754, Hepplewhiten Guide vuodelta 1788 ja Thomas Sheratonin 1790-luvun Drawing-Book olivat monien verstaiden käytössä. Rakenteelliset todisteet ovat keino erottaa tyylikauden kappale myöhemmästä uusintatuotannosta.

Tutki liitokset

Vedä laatikko ulos ja tarkastele sen etunurkkia. Käsin sahatuissa vinoliitoksissa on yleensä kapeat tapit, hieman epäsäännöllinen väli ja himmeä viivajälki, jolla valmistaja merkitsi syvyyden. Koneella sahatut vinoliitokset ovat tasakokoisia ja tasavälisiä. Charles Knappin vuonna 1867 patentoima tappi-ja-simpukka-liitos (Knapp-liitos) on tunnusomainen myöhempi koneliitos ja hyödyllinen ajoitusmerkki amerikkalaisissa huonekaluissa.

Ristiriitaisilla todisteilla on merkitystä. Yksi laatikko, jonka liitokset eroavat naapureista, voi olla korvaava osa. Kirjaa muistiin, mikä laatikko on kyseessä ja miten se eroaa muista.

Sahanjäljet ja työkalujäljet

Käännä kappale ympäri ja tutki käsittelemättömiä pintoja: laatikoiden pohjia, takalevyjä ja pöytälevyjen alapintoja. Suorat, suunnilleen yhdensuuntaiset jäljet liittyvät kuoppasahoihin ja runkosahoihin. Säännölliset kaarevat jäljet syntyvät pyörösahoista, joita alettiin käyttää laajalti 1800-luvulla. Hiontatasoin jäljet näkyvät matalina, hieman simpukkamaisina harjanteina. Nämä havainnot kaventavat ajoitusväliä, mutta harvoin antavat yksittäisen vuosiluvun.

Ruuvit, naulat ja kiinnikkeet

Varhaisilla käsintehdyillä ruuveilla on usein epäsäännölliset kierteet, tylpät päät ja urat, jotka ovat keskeltä vinossa. Koneella valmistetut, kärjeltään poranterämäiset ruuvit yleistyivät 1800-luvun puolivälistä alkaen. Suorakulmaisilla varsilla varustetut leikatut naulat edelsivät 1800-luvun lopulla yleisiä lankanauloja. Kahvat ja avaimenreiän suojalevyt on helppo vaihtaa, joten etsi puusta täytettyjä reikiä tai haamuviivoja, jotka paljastavat aiemman kiinnikkeen.

Pintakäsittelyt

Ranskalaisena lakkauksena levitetty sellakka oli yleinen 1800-luvulla; myöhemmin tulivat lakat ja synteettiset pinnoitteet. Konservaattorit käyttävät ultraviolettivaloa pintakäsittelyjen erottamiseen, sillä monet niistä fluoresoivat eri tavalla. Paksu, tasainen, muovimainen pinta varhaisessa kappaleessa tarkoittaa yleensä, että se on pinnoitettu uudelleen. Tämä historia kannattaa kirjata eikä piilottaa.

Valmistajien leimat ja tarrat

Jotkin verstaat merkitsivät työnsä. Lancasterin Gillows leimasi monet kappaleensa nimellään, ja 1900-luvun valmistajat, kuten Herman Miller, joka valmisti vuonna 1956 esitellyn Eames Lounge Chair -tuolin, käyttivät tarroja ja mitalleja. Leimoja voidaan lisätä myöhemmin ja tarroja siirtää, joten tarkista, että merkin ympärillä oleva kuluma, lika ja puun väri vastaavat ympäröivää pintaa.

Löydetyt ja historialliset esineet

Keramiikka, metallityöt ja pienet esineet kantavat omia ajoitusvihjeitään. Brittiläisiä muotoilun rekisteröintimerkkejä, timanttimerkkejä, käytettiin vuosina 1842–1883, ja numeroidut ”Rd”-merkit seurasivat vuodesta 1884. Yhdysvaltain McKinleyn tullilain 1891 jälkeen monet viejät lisäsivät alkuperämaan, kuten ”England”; täydempi ”Made in England” yleistyi myöhemmin. Tehtaan merkit, jälleenmyyjien leimat ja pohjiin maalatut museo- tai inventaarionumerot kannattaa kaikki valokuvata.

Merkki kertoo vain sen, mitä merkki sanoo. Se ei yksinään vahvista, kuka esineen omisti tai missä se on ollut. Perhetarinat ovat arvokkaita vihjeitä; kirjaa ne ”väitetyiksi” ja etsi asiakirjoja, joissa esine mainitaan nimeltä.

Kunnostusmuistiinpanot